Vuosien lähes nollainflaatiosta siirtyminen alkukesän kahdeksan prosentin inflaatioon on hurja. Venäjän hyökkäyssodan suorat ja välilliset seuraukset ovat nostaneet energian ja raaka-aineiden hintoja rajulla kädellä aiheuttaen voimakkaan inflaatiokehityksen. Tuotteiden valmistajat ja palveluiden tuottajat pyrkivät luonnollisesti siirtämään kohonneet tuotantokustannukset hintoihinsa. Nousseet kustannukset maksavat lopulta kuluttajat, niin päivittäistavaratuotteiden hinnoissa kuin vaikka asumiskustannuksissakin.
Perinteisesti taloudessa on luotettu parin prosentin inflaatioon, jolla hinnat ovat nousseet ja vastaavasti työmarkkinoilla ammattiliitot ovat työehtosopimusneuvotteluissa vääntäneet palkankorotukset, joilla inflaation aiheuttama kustannusnousu on kompensoitu palkansaajille ja välillä onnistuttu lisäämäänkin ostovoimaa.
Menneeseen aikaan kuuluivat myös kolmikantaiset työnantaja- ja palkansaajakeskusjärjestöjen sekä valtion yhdessä sorvaamat tulopoliittiset kokonaisratkaisut. Niissä pöydissä palkansaajan ostovoiman ylläpitämiseen ja lisäämiseenkin keinovalikoima oli laajempi. No se oli ennen se. Nyt asetelma on sinällään selkeä: neuvottelupöydässä ei ole muita elementtejä jäsenten ostovoiman ylläpitämiseksi ja parantamiseksi kuin palkankorotukset.
Kohonneiden kustannusten kompensoimisen vaatiminen palkankorotuksilla on normaalia työmarkkinatoimintaa. Esimerkiksi Britannian tärkeimmän sataman työntekijät aloittivat hiljattain yli viikon lakon, koska luvatut seitsemän prosentin palkankorotukset eivät vastaa maan yli 10 prosentin inflaatiota. Aivan pienestä mielenilmauksesta ei ollut kyse, sillä satama hoitaa lähes puolet maan konttiliikenteestä.
Olemme aivan poikkeuksellisessa tilanteessa Venäjän hyökkäyssodan seurauksena ja epävarmuustekijöitä on poikkeuksellisen paljon. Tähän tilanteeseen sopii erityisen huonosti työmarkkinoilla vallitseva luottamuspula, jonka työnantajapuoli on omilla toimillaan ja tarkoituksellisestikin saanut aikaiseksi. Luottamuspula työmarkkinoilla yleensä tarkoittaa sitä, että sopimukset syntyvät vaikeamman kautta. Toivottavasti työnantajapuolella palataan arvostamaan luottamuksen rakentajia enemmän kuin sen rikkojia, jälkimmäinen kun yleensä on vähemmän osaamista vaativaa.
Oma juttunsa on, millaisiksi omat työehtosopimusneuvottelumme ensi talvena ja ehkä keväänäkin muotoutuvat. Vaikeusastetta näyttää ainakin tässä vaiheessa olevan tulossa riittämiin. Nyt näyttää siltä, että alalle vakautta ja ennustettavuutta tuoneet pitkät sopimukset saattavat olla historiaa. Ennemminkin tulee valmistautua siihen, että tes-neuvotteluja käydään vuosittain.
Aina on tietysti kaikin voimin koitettava löytää sopimusratkaisu neuvottelemalla ja niin varmasti tullaan tekemään. Mutta meidän pitää myös valmistautua siihen, että joudumme käyttämään yhteistä vääntövoimaamme tolkullisten työehtosopimusten aikaansaamiseksi. Yhdessä meissä on voimaa ja sillä voimalla tehdään tolkullisia sopimuksia.