Pörssiyhtiöiden liikevaihto on laskenut, mikä on tietysti huono asia. Samaan aikaan niiden liikevoitto on kasvanut. Näitä voittoja on käytetty suurempiin osinkoihin, eikä investointeihin.
Tätä taustaa vasten maan hallituksen työelämää koskevia esityksiä katsellessa näyttää selvältä, ettei tarkoitus ole ratkaista maan taloudellisia ongelmia, vaan ensisijaisesti heikentää työntekijän asemaa. Työehtojen leikkauksilla tehtäisiin tulonsiirtoja palkansaajilta omistajille, eikä tarkoitus ole edes edellyttää omistajilta vastineeksi investointeja Suomeen. Tuloerot kyllä saadaan hallituksen keinoilla kasvamaan ja yhteiskunnallinen eriarvoistuminen lisääntymään.
Hallitus puhuu kauniisti paikallisen sopimisen lisäämisestä, vaikka tosiasiassa halutaan lisätä työnantajan määräysvaltaa työpaikalla. Huomioitavaa on, että paikallisesti sovitaan ja on sovittu monista työpaikoilla tärkeistä asioista. Aina on ollut mahdollista sopia työntekijän kannalta työehtosopimusta paremmista työehdoista. Vastaan on tosin tullut myös tapauksia, joissa työnantajaliitto on saanut yksittäisen työnantajan vetäytymään tällaisesta sopimisesta.
Monissa työehtosopimuksissa, myös SEL:n sopimuksissa, on kohtia, joissa paikallisen sopimisen mahdollisuus on kirjattu erikseen. SEL:n osalta näissä sopimuskohdissa on aina pyritty varmistamaan, että työntekijöiden selusta on turvattu liiton toimesta.
Paikallinen sopiminen sellaisena kuin työnantajien keskusjärjestö EK sekä Suomen Yrittäjät ovat sitä maan hallitukselta vaatineet ja jollaisena maan hallitus on vienyt sitä eteenpäin, tarkoittaisi käytännössä palkka-alea. Tätä palkka-alea ja työehtojen kurjistamista olisi mahdollista toteuttaa henkilöstövähennyksillä uhkaamalla: jos henkilöstö ei suostu työnantajan esittämiin työehtojen heikennyksiin, niin työnantaja aloittaa yt-neuvottelut henkilöstön vähentämiseksi.
Ilman yleissitovien työehtosopimusten turvaa olisi meno villiä esimerkiksi elintarviketeollisuudessa kaupan merkkejä valmistavien yritysten kesken. Kaupan kilpailuttaessa merkkiensä valmistusta syntyisi kilpailuetua niille yrityksille, jotka ovat saaneet palkka-aleja keinolla millä hyvänsä läpi. Tämä ei voi olla laajasti yritystenkään etu.
Näin ei Suomen talous käänny kasvuun, eikä tuottavuus kasva tippaakaan. Palkanalennukset vievät kotimaista ostovoimaa ja vähentävät kulutusta, eli heikentävät juuri sitä, mitä me nyt tarvitsisimme talouden saamiseksi parempaan nousuun.
Toivottavasti maan hallitus perääntyy kaikille osapuolille, niin työntekijöille kuin pitkässä juoksussa myös työnantajille haitallisesta työehtojen yhteisen sopimisen romuttamisesta. Jos näin ei tapahdu, on edessä väistämätön törmäys, johon meidän on valmistauduttava.