Maan uuden hallituksen muodostamisen sivujuonteena piti laatia pikavauhtia ns. yhteiskuntasopimus. Hallituksen muodostajan Juha Sipilän keinovalikoimasta ja tavoitteista ei ehkä ole varmuutta, mutta perustavoite työn luomisesta Suomeen on hyvä.
Jos oltiin tosissaan liikkeellä laatimassa sopimuksia siitä, miten kipeästi tarvittavaa uutta työtä luodaan Suomeen, herää kysymys, miksi työnantajapuolen annettiin ajaa se niin lahjakkaasti karikkoon?
Työnantajien Elinkeinoelämän keskusliiton ei ollut tarkoituskaan saada aikaan mitään yhteistä tulosta, niin röyhkeitä EK:n vaatimukset olivat. Voidaan kysyä, oliko heillä motiivi vaikuttaa hallituspohjaan ja sulkea Sipilältä vaihtoehtoiset ovet hallituspohjalle?
Esitys työnantajien yhteiskuntasopimukseksi oli karua luettavaa. Suinkaan ainoa työläistä kurittava asia ei ollut isoimmin julkisuudessa esillä ollut kärki sadan tunnin työajan palkattomasta lisäämisestä.
Vuosityöajan lisääminen on paitsi tehoton, myös typerä työkalu, joka saattaisi jopa leikata olemassa olevaa työn tuottavuutta. On myös mahdoton ymmärtää, miten vuosityöajan pidentäminen toisi työtä työttömille tai kipeästi kaivattuja lisätunteja osa-aikatyössä oleville.
Kaikki varmaan myös ymmärtävät, että työntekijän koeajan pidentämisellä ei ole mitään tekemistä tuottavuuden kasvun kanssa. Koeajan pidentäminen olisi puhtaasti työnantajien keino heikentää työntekijän asemaa. Toisaalta eihän se yllättävää ole, että työnantajakeskusjärjestö pyrkii hyödyntämään nykytilannetta työnantajan määräysvallan eli direktio-oikeuden kasvattamiseen.
Kun puhutaan työllistämisen kynnyksen madaltamisesta, pitää muistaa, että työllistymistä tapahtuu uusien työpaikkojen syntymisen kautta. Työehtoja polkemalla tai työntekijöiden tilipussilla käymällä ei varmasti synny uutta työtä ja työpaikkoja.
Eriarvoisuuden kasvu on omiaan estämään sitä paljon puhuttua tuottavuuden kasvua. Eriarvoisuuden kasvun estämiseksi ja aidon tuottavuuden kasvun puolesta ammattiliitot ovat varmasti valmiita tekemään yhteistyötä maan hallituksen kanssa.