IUF:n kampanjajohtaja Peter Rossmanin SEL:n 100-vuotisseminaarissa pitämä puhe 3.6.2005

6.6.2005

IUF:n kampanjajohtaja Peter Rossman

Hyvää iltapäivää Siskot ja veljet

Olen Peter Rossman IUF: n tiedotusjohtaja ja vastaan myös suurelta osin sihteeristön kansainvälisetä solidaarisuustoiminnasta.
Kaikkien eri puolella maapalloa olevan jäsenistömme puolesta, järjestäytyneinä 356 liittoon 125 maassa, tuon solidaariset terveiset kaikille SEL: jäsenille sekä tämän seminaarin osallistujille. Esitän pahoitteluni pääsihteerimme Ron Oswaldin puolesta, joka kutsuttiin kiireellisiin neuvotteluihin ratkaisemaan Pohjois-Amerikan jäsenliittojemme ongelmia. Hän pahoittelee syvästi, ettei voi olla täällä tänään.

Minua on pyydetty puhumaan globalisaatiosta, sen vaikutuksista elintarvikealan ammattiiittojen toimintaan ja siitä miten vastaamme näihin haasteisiin. Kysymyksenasettelu on valtava. Mielestäni on parasta aloittaa siitä, mitä tarkoitamme globalisaatiolla ennen kaikkea maataloudessa ja elintarviketuotannossa, joissa pääosa IUF: n jäsenistöstä työskentelee. Tästä siksi, koska oikean vastauksen löytäminen ay-liikkeen näkökulmasta riippuu siitä, miten me tämän kysymyksen itsellemme asetamme .

Onko globalisaatiossa kyse kaupasta kaikkea hallitsevana voimana?

1800-luvulla teollinen vallankumous, joka lopullisesti muutti tapamme elää ja tehdä työtä, perustui maailmanlaajuiselle tuonnille ja viennille. Ajatellaanpa vaikkapa Britannian tekstiiliteollisuutta.

Vai onko kyse kansainvälisistä rahamarkkinoista?

Tapahtumat pörsseissä ja raaka-aineiden välitystukuissa ovat muokanneet olosuhteita tuhansien kilometrien säteellä jo kymmeniä ellei satoja vuosia. Kun kansainvälinen talous romahti maailmansotien välisenä aikana, koko maailman talous syöksyi lamaan osin johtuen pankkien keskinäistä riippuvuuksista.

Vai onko kyse työvoiman liikkumisesta, mikä hallitsee niin suurta osaa globalisaation tiimoilta käytävää keskustelua, eikä vain Euroopassa ?

Suurimmat muuttoaallot ihmiskunnan historiassa tapahtuivat yli sata vuotta sitten mahdollistaen – esimerkiksi - Yhdysvaltojen rakentaa teollisen voimistumisensa siirtolais- työvoiman varaan.

Vai onko kyse työpaikkojen siirroista?

Teollisuustyön ja palvelujen siirrot ovat osa globaalin kapitalismin historiaa ainakin teollisesta vallankumouksesta asti. Englanti menetti teollisen valta-asemansa kauan ennen kuin kukaan puhui globalisaatiosta mitään. Tuolloin keskusteltiin markkinoiden menettämisestä, teollisesta taantumasta, kilpailukyvyn menettämisestä sekä kansallisen identiteetin menetyksestä - kovin tuttuja teemoja kaikki. Teollisuusalat, pääomasijoitukset, ihmiset ja työpaikat ovat olleet liikkeessä jo satojen vuosien ajan. Vaikka onkin totta, että nämä siirrot tänään tapahtuvat sekä nopeammin että pidemmälle, meidän on suunnattava katseemme toisaalle nähdäksemme, mikä globalisaatiossa on uutta ja erityistä.

Tarkastellessamme huolellisemmin kauppaa parin viime vuosikymmenen ajalta hätkähdyttävää ei ole niinkään maailmankaupan kasvu vaan kaupan ja investointien keskinäinen suhde.

Vuonna 1999 maailmanlaajuisen viennin arvo oli noin 7 triljoonaa US dollaria. Mutta monikansallisten yritysten tytäryhtiöiden myynnin arvo oli yli 13.5 triljoonaa dollaria. Kahden viimeisen vuosikymmenen aikana on tapahtunut huomattava ja pysyvä muutos monikansallisten yritysten osuudessa maailmankaupassa. Kauppojen osuus kasvoi huomattavasti nopeammin kuin vienti ylipäätänsä. Luvut kertovat, kuinka monikansalliset kasvattavat ulottuvuuttaan yritysostoin sekä fuusioin. Suurin osa maailmankaupasta tapahtuu nyt monikansallisten yritysten sisällä.

Näiden tilastojen takaa löytyy suunnaton taloudellinen keskittyminen. Kaksi yritystä kontrolloi nyt 80 % maailman viljakaupasta, 4 yritystä maailman tärkkelystuotantoa, 5 monikansallista banaanikauppaa, 2 paahdetun ja pika kahvin kauppaa sekä 3 38 % kaakaon jalostuksesta. Maidonjalostuksessa, lihateollisuudessa sekä panimotoiminnassa tämä tarina toistuu. Muutama yritys hallitsee siemenviljan ja lannoitteiden kauppaa, siis keskeistä osaa maatalouden panostoiminnasta. Vielä pienempi osa dominoi keskeisiä patentteja, jotka takaavat markkinoiden hallinnan sekä rojaltien ja lisenssien tuoton. Vastaava kehitys on meneillään vähittäiskaupassa ja pikaruoka-sektorilla. Tällä kaikella on suuri vaikutus koko ketjun toimintaan, koska vähittäiskauppa ja pikaruokaketjut ovat nykyään suurimmat elintarvikkeiden ostajat ja myös riittävän voimakkaita määritelläkseen hintatason sekä sanellakseen ehdot tuotannolle. Jopa vedenjakelu on yksityistetty ja saatettu yritysten hallintaan ja maataloushan kuluttaa lähes kolme neljännestä maailman vedenkulutuksesta. Globalisaation ydin elintarvike- ja maataloussektorilla on ketjun kaikissa vaiheissa suuryritysten lisääntynyt valta siinä tuotannossa, josta kaikki olemme riippuvaisia.

Globalisaatiossa ei siis ole kyse kaupasta sinällään. Kyseessä on voimavarojen siirrosta suuryrityksille sekä siirroista näiden yritysten sisällä. Globalisaatio tarkoittaa suuryrityksiä, keskittymistä ja investointeja.

Työntekijöille tämän keskittymisen välittömiä seurauksia on ollut kilpailun kiristyminen ja palkkoihin ja työolojen huonontamiseen suuntautuva paine. Maailmanlaajuiset ketjut, globaalit markkinoinnin strategiat, brandien luominen, lisääntynyt kilpailu yritysten eri osien välillä lisäävät kaikki yritysten mahdollisuutta kilpailuttaa henkilöstöä keskenään. Työmarkkinoiden säätelyn purku joustavuuden nimissä antaa työantajille mahdollisuuden vähentää liittojen neuvotteluvoimaa ja edelleen lisätä kilpailua käyttämällä määräaikaistamisia, ulkoistamista ja kaikkia niitä mekanismeja, joihin olemme saanet tottua.

Tämän kehityksen ”alaraja” on viime kädessä sorto. Esimerkiksi banaanin tuotanto on siirtymässä järjestäytyneestä Keski-Amerikasta ja Kolumbiasta Equadoriin, jossa ay-liikkeen tuhoaminen on kansallinen päämäärä. Lisääntynyt kilpailu monikansallisten sisällä sekä näiden alihankkijoiden kesken johtaa viime kädessä pyrkimykseen päästä eroon vakituisesta työvoimasta aivan samoin kuin pyritään vähentämään muita kiinteitä kuluja. Tämä resepti löytyy Coca-Colan menestyksen takaa. Emoyhtiöllä on itse asiassa hyvin vähän henkilöstöä ja tuotannollinen toiminta perustuu franchise ja pullotussopimuksille.

Tämä on sitä globalisaatiota, jota nyt läpikäymme. Aivan jotain muuta kuin se vauraus, jota WTO ja yritysmaailma ovat meille yrittäneet markkinoida. Totuus nimittäin on, että epätasa-arvo on lisääntynyt sekä maiden välillä että valtioiden sisällä viimeisen kymmenen vuoden aikana. YK:n tilastojen mukaan maailmassa on nyt 20 miljoonaa aliravittua naista ja miestä enemmän kuin kaksi vuotta sitten ja tällä ei ole ilmasto-olojen kanssa mitään tekemistä. Maailmassa on nyt enemmän nälkää ja turvattomuutta.

Mikään tästä ei ole vääjäämätöntä tai vastustamattomien taloudellisten voimien aikaan saamaa. Kyseessä ovat tietoiset taloudelliset ja sosiaaliset projektit, joita ohjaavat kansainväliset sijoittajat. Tämä on maailmanlaajuinen ”de-regulaatio”, joka suojaa sijoittajien edut kansainvälisin säädöksin ja kyseessä on globaali järjestelmä, joka heikentää kaikkien meidän muiden etuja. Kyse on vallasta yhteiskunnissa, sisältäen tällöin tietysti työantajien ja työväenliikkeen keskinäiset voimasuhteet. Kyseessä on uusi instituutioin vahvistettu ja hierarkkinen oikeusjärjestelmä, jossa toimeenpanovallan tasolla yritysten edut ajavat kaikkien muiden etujen edelle. Tälle järjestelmälle luodaan säännöstö ja annetaan toimeenpanovalta WTO:n kautta sekä tätä vahvistetaan edelleen kansainvälisten elinten, kuten maailmapankin ja kansainvälisen valuuttarahaston, jotka ovat myös yritysmaailman työkaluja. Tätä säännöstöä vahvistetaan WTO:n sanktioin, jotta ne olisivat läpivietävissä maailmassa, jossa muilla elimillä kuten ILO:lla tai ihmisoikeussopimuksella, ei ole juuri mitään tai ollenkaan valtaa.

Mitä tämä säännöstö tarkoittaa elintarviketyöläisille?

Tarkastelkaamme konkreettista esimerkkiä siipikarjatuotantoa. IUF:n jäsenjärjestöt Länsi-Afrikassa kertovat meille (ja tilastot vahvistavat tämän), että heidän maissaan paikallinen tuotanto samoin kuin muu elintarviketuotanto, on lähes hävinnyt sieltä, missä se vielä äsken oli voimissaan. Siipikarjan tuottajat ovat yksinkertaisesti voimattomia kilpailemaan halpatuontia vastaa ja sen seurauksena lopettaneet toimintansa ja menettäneet elinkeinonsa. Länsi-Afrikan kulutuksen tyydyttävät lähinnä ranskalaiset yhtiöt, jotka hyödyntävät EU:n vientitukia joko suoraan tai välillisesti rehutuen kautta, jolla rehua markkinoidaan alle tuotantokustannusten EU:n maatalouspolitiikan perusteella. Tätä tarkoittaa ylijäämien vienti maailmanmarkkinoille. Kotimaissaan samat yritykset kiihdyttävät tuotantoaan, lopettavat tehtaita, kampanjoivat liittoja vastaan ja raunioittavat työntekijöittensä terveyden rasitusvammojen ja linjavauhdin kiristämisen kautta sekä tuottavat laadullisesti ja hygienialtaan kyseenaliasia tuotteita salmonellan ja muun kontaminaation johdosta. Johtava ranskalainen siipikarjayritys DOUX vaatii nyt työntekijöiltään 39 tunnin työpanosta 36 tunnin palkalla. Itse asiassa monet ranskalaiset siipikarjatyöläiset ovat siirtolaisia maista, joissa maastamuutto on ainoa mahdollisuus,koska paikallinen tuotanto on tehty mahdottomaksi eikä kaupungeissa ole työtä. Näemme siis konkreettisesti, että ruoan tuotannon säännöstö vaikeuttaa työläisten, kuluttajien ja viljelijöiden tilannetta niin Ranskassa kuin Afrikassakin.

Mitä ovat ne säädökset, jotka mahdollistavat tämän ?

Ensinnäkin meillä on WTO-sopimus, joka laillistaa tuetun tuotannon dumppauksen alle tuotantokustannusten, alentaa monien maiden jo olemassa olevaa ruokaturvallisuussäätelyä, sallii minimitason tuontimääräykset sekä riistää yksittäisiltä valtioilta oikeuden puolustaa paikallisia ja kansallisia tuotannon säätelyjärjestelmiä. Tämä on johtanut tuonnin räjähtämiseen aiemmin omavaraisissa maissa. Ne, mitä vientitilastot eivät paljasta, ovat murskatut elämät ja tuhotut elinkeinot tuonnista rippuvissa maissa - eivätkä vientiyritysten kasvavaa valtaa - yritysten, jotka sijaitsevat pääosin pohjoisessa eivätkä kasvavaa painetta jäsenistöämme kohtaan sekä pohjoisessa että etelässä.

Palvelujen osalta meillä on WTO-sopimus, GATS, joka muun muassa rajoittaa valtioiden mahdollisuutta säädellä vähittäiskauppaa. Vaikka GATS-sopimuksen ydin onkin hyvinvointipalvelujen kilpailujen vapauttaminen, palvelujen, joiden aiemmin oletimme olevan yleishyödyllisiä kuten terveydenhoito, vedensaanti, ympäristönsuojelu ja koulutus, toisaalla GATS on myös ylikansallisen vähittäiskaupan ketjujen kasvun perusta.

Toinen pilari globaalien investointien regulaatiossa, käyttääksemme WTO:n kieltä, on sopimus kauppaan liittyvistä ei aineellisista oikeuksista. Tämä sopimus, TRIPS, mahdollistaa agriteollisuuden, biotekniikka-alan ja siemenviljateollisuuden ”puskevan” markkinoille geneettisesti manipuloitua, patentein suojeltua siemenviljaa; siemenviljaa, joka aiemmin oli monivuotista kuten jo tuhansien vuosien ajan ennenkin. Mutta nyt manipuloitu siemenvilja on hankittava erikseen joka vuosi. Tämä siemenvilja vaatii suunnattomat määrät torjunta-aineita. Näitä aineita tuottavat manipuloitua siemenviljaa tuottavat yritykset. Yritykset, jotka ovat kehitelleet ja patentoineet manipuloidun siemenviljan, toimivat torjunta-aineteollisuuden kanssa kartellin tapaan. WTO-säännöstö kieltää luonnonmukaisen ja manipuloidun viljan ja ruoan eriyttämisen kansainvälisillä markkinoilla. Jopa pakkausmerkinnät koetaan kaupan esteinä. Yritykset itse ovat suoraan kirjoittaneet nämä säädökset ja ne ovat olemassa, jotta yritykset voivat saavuttaa markkinoilla hallitsevan aseman. TRIPS-sopimus on juuri se sopimus, jolla Intia äskettäin pakotettiin muuttamaan patenttilakejaan ja kieltämään halpojen geneeristen lääkkeiden tuottaminen kamppailussa HIV / AIDS:ia vastaan. Intiassa on toiseksi suurin määrä AIDS potilaita maailmassa ja se tuotti suuren osan halvoista geneerisistä lääkkeistä myös Afrikan markkinoille. WTO-säädökset edellyttävät voittojen asettamista terveyden edelle. Noin 700 000 HIV / AIDS -potilaalta kielletään edullinen lääkitys WTO-sopimuksen noudattamisen nimissä.

Lopuksi meillä on investointisopimukset. Globaali kapitalismin kehitys esitetään joskus vääjäämättömänä lopputuloksena tekniikan kehityksestä esim. sähköisessä tiedonvälityksessä. Kyseessä ovat kuitenkin tietoiset valinnat ennen kaikkea ulkomaisten investointien säätelyn osalta. Vuosien 1991 ja 1999 välillä muutettiin 1035 säädöstä eri maiden investointilainsäädännössä. Näistä 94 % väljensi kansainvälisten sijoittajien oikeuksia samalla rajaten hallitusten säätelymahdollisuuksia. Tämä kaikki ei suinkaan ole tulosta kasvottomasta ”globalisaatiosta”. Kyseessä on tietoinen, kohdistettu poliittinen prosessi. Kun meille kerrotaan, että tarvitsemme kauppasäädöksiä, meidän tulee kysyä: Keiden säännöt? Kuka hyötyy?

Vallitsevat investointisäädökset WTO: ssa kieltävät sellaiset työkalut kuin voittojen kotiuttamisen rajoitukset, paikalliset sisältövaatimukset, teknologian siirtoon liittyvät säädökset ja niin edelleen. Kaikki nämä säätelytoimet koetaan nyt kilpailun rajoituksina. WTO näkee ne laittomina. Mutta tämä ei yrityksille riitä. Ne haluavat lisää ja rajoittamattomia vapauksia. Tästä syystä WTO:n työjärjestykseen ja sen liepeille ilmestyvät aina yhä uudestaan investointiasiat. Tavoitteena on painostaa WTO:ta kahdenvälisissä ja alueellisissa kauppasopimuksissa kuten EU:n talouskumppanuussopimuksessa.

Nämä uudet säädökset on parhaiten määritelty Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimuksessa NAFTA:ssa, joka myös toimii alueellisten ja kahden välisten sopimusten mallina. NAFTA kieltää käytännössä rajat ylittävien investointien kaikki säätelytoimet mahdollistamalla ne sijoittajien vahingonkorvausvaatimukset todellisten tai jopa mahdollisesti toteutuvien sijoituksiin liittyvien taloudellisten menetysten osalta. Yksittäiset yritykset voivat nostaa prosessin ja vaatia korvausta rikkovalta valtiolta. Tämä antaa sanalle ”säätely” aivan uuden merkityksen. Kaikkien rajoitusten voidaan katsoa ”anastaneen” yrityksille kuuluvaa todellista tai kuviteltua omaisuutta. Tämä koskee niin terveydenhuoltoa, kuluttajansuojaa kuin työterveyteen ja työsuojeluun liittyvää säännöstöä. Eräässä tapauksessa amerikkalainen kemian alan myrkkyjä tuottava yritys ajoi menestyksellä kansallista kieltoon liittyvää oikeusprosessia, jossa päädyttiin näkemykseen, että jo Kanadan parlamentissa käyty keskustelu tuotteen turvallisuudesta oli itsessään eräänlaista oikeuksien takavarikointia.

Tätä projektia ohjaa hypervoittojen tavoittelu. Kansainvälisten rahamarkkinoiden ja pääomaliikkeiden ennennäkemätön kasvu, joka hyödyntää sääntelyn purkamista, on aikaansaanut tuotannon, palvelujen ja jopa maatalouden alistamisen taloudelle. Sijoittajat näillä aloilla vaativat nyt tuottoja, joita ei vuosikymmen sitten edes voitu kuvitella vaadittavan ja jotka vastaavat pääomamarkkinoilta saatavissa olevia tuottoja. Deutsche Bankin pääjohtaja totesi äsken ”20 % tuoton pääomalle tulee olla sijoittajien lopullinen tavoite”. Danone on tyypillinen tapaus – yritys, jolla on sopimus IUF:n kanssa. Yritys sijoitti suuren osan viime vuoden huomattavasta voitostaan omien osakkeidensa ostoon. Tämän operaation ainoana tarkoituksena oli osakkeen hinnan kohottaminen. Nämä odottamattomat tuotot sijoituksille ovat ”työpaikkavapaan kasvun” kääntöpuoli. Nykyään
voitollistenkin tehtaiden sulkeminen on hyvin kannattavaa.

Tässä meillä on se globalisasaation ydin, jota vastaan meidän on taisteltava. Jos aiomme jäädä henkiin järjestöinä, jotka puolustavat jäsenistöä ja mahdollistavat laajemman palkansaajaliikkeen toiminnan sosiaalisen edistyksen käyttövoimana.

Taloudellistuminen ja säätelyn purku ei tarkoita ainoastaan työntekijöiden riistoa tavalla, jota perinteisen neuvottelumekanismin on ollut vaikea vastustaa. Tämä tarkoittaa, että työpaikkoja hävitetään systemaattisesti kauttaaltaan elintarvikeketjusta suosimalla hyper- intensiivistä, vientiin perustuvaa elintarviketuotantoa. Pienten ja keski-suurten yritysten tuhoaminen, pitkien välimatkojen maitse ja ilmateitse tapahtuva peruselintarvikkeiden ja jalostettujen tuotteiden kauppa sekä paikallisten järjestelmien tuho tuetun halpatuonnin seurauksena uhkaa työllisyyttä niin kehittyneissä kuin kehitysmaissakin. Meidän on puolustauduttava tätä vastaan ja meidän on samalla taisteltava työpaikkoja tuhoavan järjestelmän kokonaisolemusta vastaan. Tämä ei ole sama asia kuin yksittäisten tehtaiden sulkemista vastaan käyty kamppailu. Ensi sijassa puolustaudumme tavalla, jolla liitot ovat aina taistelleet eli järjestäydymme ja rajoitamme työntekijöiden keskinäistä kilpailua. Voimme tehdä tämän tukemalla järjestäytymistä, jotta estäisimme ulkoistamiset ja pätkätyöt, jotka nyt rehottavat elintarviketuotannon monikansallisissa suuryrityksissä. IUF:llä on monta hyvää esimerkkiä kamppailuista, joilla työvoimaa on vakinaistettu. Meidän tulee ulottaa tällaiset ”parhaat käytännöt” kaikkiin yrityksiin, joissa meillä on jäseniä. Tämä tarkoittaa käytännössä kaikkia kansainvälisiä suuryrityksiä. Meidän tulee organisoitua taataksemme täydet ay-oikeudet ja meidän tulee hyödyntää tätä taistelua kasvattaaksemme voimaamme tehdas tehtaalta, yritys yritykseltä saadaksemme yritykset neuvottelupöytään. Emme tarvitse ”käyttäytymissääntöjä”, ”sosiaalista vastuullisuutta” tai ”välipuheita”. Tarvitsemme asemamme tunnustamista, jolloin saadessamme yritykset neuvottelupöytään ( ja jotkut niistä, tosin liian harvat, jo ovatkin pöydässä), voimme laajentaa neuvotteluja ”vyöryttääksemme takaisin” politiikan, joka tuhoaa jäsenistömme työpaikat. Meidän on annettava sisältö kansainväliselle toiminnalle niillä voimavaroilla, joita meillä jo on saattaaksemme sirpaloituneet taistelut yhtenäiseksi ja johdonmukaiseksi kansainväliseksi voimaksi. Meidän on siis vahvistettava IUF:ää, joka samalla tarkoittaa jokaisen yksittäisen jäsenliiton suurempaa panosta. Tarvitsemme teitä koska TE olette IUF.

Toisaalla meidän on taisteltava saattaaksemme voimaan maailmanlaajuinen säätelyjärjestelmä takaamaan oikeutemme sekä sosiaaliset ja ympäristönsuojeluun liittyvät normit, jotka WTO vaarantaa. Tämä haaste on perusteiltaan poliittinen.

Ollaksemme rehellisiä, ay-liikkeen ”lobbaus” WTO:ssa ja taloudellisissa järjestöissä ei ole juurikaan hillinnyt yrityksiä. Olemme joutuneet ”nippeliviilauksen” osaan järjestelmässä, joka on perusteiltaan ja vielä radikaalilla tavalla epädemokraattinen ja jonka perimmäisenä tarkoituksena on saattaa työntekijät pysyvästi alisteiseen asemaan yrityksiin nähden. Merkittäviä muutoksia ei ole koskaan saatu aikaan liimaamalla hurskaita toiveita lapuilla työantajien ohjelmiin. Liittojen tulee jälleen löytää johdonmukainen strategia sekä ajatusten ja tekojen itsenäisyys, jotka aina ovat olleet todellinen voima pysyvien saavutusten takana.

Meidän täytyy löytää poliittinen vastaus työantajien ohjelmille. Meidän tulee yhdistää kamppailu jäsenistömme jokapäiväisten etujen puolesta tavalla, joka mahdollistaa taistelun sitä suunnatonta etujen siirtymää vastaan, josta globalisaatiossa viime kädessä on kyse. Vaikka haaste on valtava, emme saa koskaan unohtaa, että työväenliikkeen historialliset saavutukset – saavutukset, jotka perustavalla tavalla muuttivat maailmaa, jossa elämme - eivät tuntuneet madollisilta, kun ensi kerran niitä ajattelimme. Me taistelimme ja me voitimme.

Kahden viimevuosikymmenen aikana tapahtuneessa yritysten voittokulussa ei ollut mitään vääjäämätöntä. Meidät yksinkertaisesti pelattiin pihalle kaikilla tasoilla – tai - me emme osanneet järjestää toimintaamme, koska emme oivaltaneet, mitä oli tapahtumassa ja emmekä sen merkitystä.

Meidän tulee koota voimamme uudelleen sekä työpaikkatasolla että poliittisesti. Keinot, jotka ennen ovat toimineet, luotiin kansallisella tasolla ja nyt työnantajat toimivat globaalisella tasolla. Tarvitsemme uusia työvälineitä, joilla rakennamme vanhoille saavutuksillemme taaten kuitenkin ne maailmanlaajuiset ulottuvuudet, joita työantaja on niin tehokkaasti hyödyntänyt. Tämä ei ole utopiaa. Se voidaan tehdä ja se on tehtävä! Kansainvälinen jäsenistömme antaa meille voimaa pitkälti yli yritysten. Nyt tehtävänämme on saada nämä resurssit tehokkaaksi maailmanlaajuiseksi toimijaksi. Tällaiset tapaamiset ovat olennainen osa tuota prosessia.

Kiitoksia paljon !

(käännös Henri Lindholm)